Goottirokkaritko tyhjäpäisiä. Ei ainakaan Jyrki Linnankivi, The 69Eyes -yhtyeen vokalisti. Miehestä paljastuu asiaa tuntemattomalle inhimmilinen puoli. Rokkarikin voi olla fiksu, hänellä voi olla ajatuksia ja hän voi parantaa maailmaa. Unicefin hyvän tahdon lähettiläs Jyrki Linnankivestä kertova "uutinen" löytyi Hesarista ja Suomen Kuvalehdestä.

Minun täytyy myöntää, että maailmankuvani on erittäin stereotyyppinen. Rokkari on tyhmä, rokkari on paha, rokkari on turha. Ei, ei, ei...! Mistähän muusta rakkaasta, kynsin ja hampain kiinnipitämästäni joudun myöntämään, että olen ollut väärässä. Annetaan mahdollisuus muutokselle.

Tuli mieleeni Leevi and the Leavings'in biisi, kun aloin ajatella kuulumisia. Niin eihän tavallisen ihmisen elämässä tapahdu oikeastaan mitään. Olen pitänyt päiväkirjaa kahdeksanvuotiaasta. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä kertoi koirastamme. Kirjoitin liikuttavilla tikkukirjaimilla kuinka "Musti" jouduttiin antamaan pois sukulaisperheeseen. Muistin samalla, että juuri tuona päivänä teimme isän ja Mustin kanssa viimeisen pitkän lenkin metsässä, surullista.

Isäni oli loukkaantunut työmaalla erittäin vakavasti muutamia vuosia aikaisemmin ja joutui valitsemaan kotiinjäämisen tai uudelleenkouluttautumisen väliltä. Eihän se ollut herkkua, että raavaaseen työhön tottunut mies oli kotona päivisin, käytti alkoholiakin suht säännöllisesti, yritti pärjäillä tunteineen. Muistan kuinka hän käveli syvästi ontuen, vasen jalka oli muutamaa senttiä oikeata lyhempi. Näitä harmaiden pilvien varjostamia kevätpäiviä muistelen nyt, kun luen päiväkirjaani, kädet vapisevat ja hengitys lamaantuu.

Nyt blogia väsätessä mietin miten tämä kestää aikaa, ehkä parin kolmen vuoden päästä bittiavaruus on imaissut kirjoitukset uumeniinsa. Viime vuosikymmenen alussa tietokoneelle kirjoittamani päiväkirjat ovat kadonneet ikuisiksi ajoiksi, monta levykettä on vioittunut, ohjelmat eivät enää osaa lukea vanhoja merkintöjä, joidenkin tiedostojen kohdalla olen unohtanut salasanan, tiedoston avautuessa tekstinä ruudulle et voi nähdä paperiin tallettunutta hetkeä. Käteväähän tämä on, ei muuta.

Blogistaniaa on vaivannut kysymys blogien totuudellisuudesta. Itseäni ei vaivaa totuudellisuus, voin suoraan sanoa kirjoittavani vain viitteellistä totuutta. Siellä se totuus on, mutta jokaiselle jää ajatuksia, niitä "tyhjiä aukkoja", joista Illuusiakin blogissaan kirjoitti. Tuo ensimmäinen päiväkirjamerkintäni koostuu neljästä lauseesta tikkukirjaimin kirjoitettua tekstiä, ei siis paljon mitään, mutta nuo neljä lausetta tuovat mieleeni paljon muistikuvia.

Mitä kuuluu Marja-Leena? Sitä samaa. Jouduin antamaan tyttäreni pois, koululaitokselle. Poikani, se Pikku-Hirviö, hänen kanssaan teemme vielä pitkiä lenkkejä metsässä.

Tuntuu hyvältä! Hetki sitten asiakas, nuori nainen tuli luokseni ja kiitti avustani. Hyvänen aika, tällaista primitiivistä tunnereaktiota en ole tuntenut pitkään aikaan. Jos rohkenen sanoa, melkeinpä kyyneleet valahtivat poskilleni. Ei ole kovin tavallista, että joku tulee ilman mitään pakkoa kiittämään.

 

Kuka on tämä mies, joka haistelee "karsareitaan" ja ajaa "vorkkarillaan" "koraleita". Hän on myös erittäin innostunut puhumaan näkemästään "Eiffelin torvesta". Vaikka näkisin punaista ja olisin valmiina huutamaan keuhkot tyhjiksi, niin en voi muuta kuin nauraa, mitä tekisinkään ilman tätä ilopilleriä. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pidä lapsista.

Matka on takana. Ihana palata taas arkisen rutistuksen pariin väsyneenä, mutta onnellisena. Kuukausi tienpäällä, lukuisia hotelliöitä, ravintolaruokaa, nähtävyyksiä, luonnonihmeitä...Nyt alkaa matkan jälkipyykki, digikuvien järjestäminen, matkapäiväkirjan puhtaaksikirjoittaminen ja tietenkin se odotettavissa oleva yli 4000 euron visalaskun maksaminen. Selvisimme ilman (suurempia) takaiskuja, mikäli juniorin korvatulehdusta ei oteta lukuun.

Lomalla perheen sietokyky testataan. Riitelimme, lapset kiukuttelivat, huusimme, mutta nukuimme tyytyväisinä kaikki neljä samassa parisängyssä (jos emme saanneet muuta). Tiivis yhdessäolo on stressaavaa, mutta samalla antoisaa. Tätä kokemusta on kiva käydä yhdessä läpi pitkään, vaikka seuraava matka onkin jo suunnitelmissa...Hong Kong olemme tulossa.

Tästä syksystä on tulossa, en keksi muuta nimitystä, kuin helvetillinen. Syteen tai saveen -motto on tähän tilanteeseen ainoa mahdollinen. En ala nyt vikisemään, katsotaan mitä tuleman pitää ja tsempataan, kyllä se siitä.

Ai niin, rakas siskoni  on palaamassa eronsa ja neljän vuoden matkustamisen jälkeen kotimaahan, mukana seuraa se uusi kumppani, ulkomaanelävä. Tulemmekohan paremmin toimeen, toivottavasti tämä uusi kumppani on fiksumpi kuin se edellinen. Fiksuudella tarkoitan lähinnä sitä, että mahdummeko saman katon alle, edellisen ego oli samaa luokkaa, kuin Tony Halmeella.